Laatu vastaan oppiminen

Joskus, kun sähköpostiini kolahtaa juttu noin kuukauden myöhässä deadlinesta, tulen miettineeksi, miten paljon armoa ja anteeksiantoa oppiminen oikein vaatii.

Työssä olevat toimittajat tuntuvat ajattelevan, että jos juttu ei valmistu ammattitoimittajan aikatauluissa, sillä ei ole mitään arvoa. Näin olen ajatellut itsekin: esimerkiksi uutisen ulkoisiin muotovaatimuksiin kuuluu, että juttu julkaistaan nimensä mukaan ajoissa – silloin, kun sillä vielä on uutuusarvoa. Tästä pidän toki kiinni toimittajaopiskelijoiden opetuksessa.

Sen sijaan sellaisessa opetuksessa, joka ei valmenna ammattiin, kuten lukiossa, on usein joustettava. Lukion tuntikaavio ei anna mahdollisuuksia tehokkaaseen työskentelyyn, eivätkä opiskelijat pidä lisätehtävä-ukaaseistakaan huolimatta kiinni deadlineistä. Jos haastateltavalle ei sovi haastattelu tällä viikolla, ujo ja hienotunteinen lukio-opiskelija harvoin harjoittaa journalistista röyhkeyttä ja runnoo vaatimuksensa läpi – ja siispä jutun valmistuminen siirtyy. Juttuja, joista ammattitoimittaja selviytyy puolessa tunnissa ja joita korkeakoulun toimittajaopiskelija tekee parin tunnin verran, saatetaan hinkata lukiossa useita viikkoja.

Lehtien ja muiden julkistettavien tuotosten tekemisessä koulussa on aina läsnä kaksi ristiriitaista suuntaa: pedagoginen ja laadullinen. Oppimisen näkökulmasta opiskelijalla täytyy olla varaa epäonnistua, kokeilla ja haparoida. Pääasia ei ole lopputulos, tiukassa aikataulussa hinnalla millä hyvänsä kokoon rutattu valiotuotos, vaan prosessi, jonka aikana syntyy erilaisia oivalluksia itsestä, tekemisestä ja tekemisen konteksteista. Sivupoluilla risteileminen vie useimmiten aikaa, mutta tekijän henkilökohtainen kehitys, oli se miten huima tahansa, ei näy lopputuloksessa. Ilkeän epäortodoksisesti voi sanoa jopa, että laatu kärsii oppimisesta.

Oppimisen mahdollistaminen kysyy opettajalta näin kärsivällisyyttä. Lisäksi on osattava erottaa toisistaan todellisen oppimisen verottama aika ja puhdas laiskuus tai motivaation puute, sillä opiskelijat osaavat myös taitavasti käyttää hyväkseen oppimisen ”vaatimuksia”. Opiskelijalla tulisi olla yrittämisen halua ja itsensä ylittämisen tahtoa, jotta hän ylipäänsä oppisi mitään. Valitettavan usein opiskelijat kuitenkin ovat kaikkea vaivannäköä vastaan. Ei tajuta, että sataprosenttisesti kaikki nollan prosentin vaivannäöllä on mahdoton yhtälö.

Odotan parhaillaan innosta kihelmöiden, että eräät opiskelijat voittavat puhelinkammonsa ja uskaltautuvat käyttämään sitä arkaaista muovista apparaattia, jonka avulla heidän pitäisi lähipäivinä ottaa yhteys haastateltavaansa. Jos ja kun juttu syntyy (viikkoja myöhässä), riemu on sitäkin syvempi. Viivyttely kannatti sittenkin!